Yksin yksinään...?

Heja!

Iso-Kani lähti pohtimaan yksinäisyyttä. Koska lataamista ei ole tarjolla kanipyhien aikaan, voi kolon oven pitää lukittuna halutessaan useampanakin pimeänä päivänä aamuhämärästä pian puolen päivän jälkeen alkavaan iltahämärään asti. Tällöin runsain juuresvarastoin varautuneen kanin ei ole tarve poistua kolostaan pitkään aikaan maailman vaaroille tai houkutuksille alttiiksi, muutoin kuin mahdollisen kävelylenkin merkeissä. Reipas askellus railoisilla, hyvin railoisilla bitumialustoilla tuo vain harvoin vastaan yhtä reippaan kanssakanin, johtuen osin myös alati vihvomasta tihkusateesta. Tällaisen tulevaisuudenko olemme litteältä maakiekolta pikkukaneillemme tilanneet? Ilmeisesti olemme. Viimeisiä tilastoja silmäillessässään Iso-Kanin silmään tuli roska... Pahempaan päin olemme menossa. Korupuheet ovat kevyitä, eikä mitään edistystä ole tapahtunut.

Yksin on aikaa pohtia asioita. Aikaa on pikkukanin odotettujen vierailujen välillä käytössä runsaasti. Tuiki tärkeiden asioiden lataamiseen kuluu osansa, mutta levolle tarkoitettuina tunteina muiden ajatusten puiminen saa ansaitsettoman aikansa. Ajattelinpa päissäni, tai siis mielessäni, mitä yksinäisyys merkitsee esimerkiksi jollekin jo lähes vanhalle kaniherralle, jonka pikkukani on jo lähtenyt maailmalle ja kolo on tyhjä. Pesää rakentaessaan, tai muusta syystä yhteydet vanhoihin kanitovereihin ovat katkenneet. Pesän emokani on lähtenyt matkoihinsa syystä tai toisesta. Kolossa vallitsee hiljaisuus, jonka leikkaa ainoastaan seinällä käyvän kellon tasainen nakutus; käänteinen laskenta, joka ei suinkaan tikitä kohti alkua, vaan kohti tuntematonta. Minuutti minuutilta jo kadotettu aika siirtyy tavoittamattomiin. Joka lyönnillä pieni pala aikaa on käytetty, täytetty tai jätetty väliin. Kierrosmittari laskee kulutettuja minuutteja armottomalla tehollaan. Yhtäkään niistä ei ole mahdollista koskaan saada takaisin, vaan jokainen lokimerkintä on ainutkertainen pilkahdus aikajanalle, jota ei koskaan tulla julkaisemaan millään järjettömällä listalla!

Tässä ajatusmaailmassa asioiden merkitys tiivistyy siihen olennaisimpaan, mikä ei ehkä ole se kaikkein tarkoituksenmukaisin tapa saada Iso-Kanin elämä taas täysin raiteilleen. Aika kuluu joka naksahduksella, eikä yksikään mieleen tullut tai pienen auringonpilkahduksen tuottanut välähdys ole konkretisoitunut todelliseksi kortisolin tuottamaksi stressireaktioksi! Sitä odotellessa odotellaan seuraavaa verbalista purkausta...

Iso-Kani

Asentoon mars!

Heip!

Iso-Kani ahersi tällä välin kauden loppulatausten ja tölkkien loppujen välisessä maastossa, tuottaen vaihtelevan tasalaatuista huttua arviointien mestareiden silmien alle. Näytteet sijoittuivat arvioissa lähelle porkkanamuhennoksen kattilan kantta, mutta silti Ison odottaman alle. No, ehkä se hyvä suoritus riittää eteenpäin pyrkimiseen, vaikkakin jukkapottia odoteltiin. Viime yönä kaniveljenne, ja tuleva puolestapuhujanne isojen hapankaalikanojen ja haisevien juustokanien istunnossa, koki hyvin, hyvin erikoisen unen.

Erään ajanjakson Iso-Kanin paras ystävä, todella iso ja vahvamielinen henkselikani oli yllättäen perustanut melko suojaisan ja betonilla vahvistetun pesäkolon vankkaan peruskallioon itäpuolen rottien tai kaakkoispuolen raivotautisten koirien aloitettua pikku kanimaan ahdistelun. En enää ole varma, kumpi uhkaus kävi toteen, mutta kriisi oli käsillä. Iso-Kani pääsi turvaan entisen taistelukanin koloon ja pieni taiteilijakani sekä suurikulutuksinen syömäri olivat turvassa ainakin toistaiseksi. Iso-Kanin poikanen sopeutui koloon hyvin, vaikka päivänvaloa nähtiin vain toisinaan. Totuttelun jälkeen Iso-Kani kävi Vahva-Kanin kanssa tämän uuden, valtakuntaa puolustavan aseman ilmaantumista seuraavan tilanteen edellyttämän käskynjaon. Iso-Kani sai yllättäen, aiemmasta miinanpolkijastatuksestaan huolimatta aseman ja... oman kännykän, vaikkka DNA ja Elisa varmasti olivat jo down... Ehkä Sonera i Sverige vielä toimii... Tarina alkoi mennä hieman sekavaksi, mutta AaPo-aamutoivotus kolautti "todellisuuden" tyynylle, vai kolauttiko...? Joka tapauksessa hyvin elävästi jokaisen eletyn sekunnin ja minuutin eletty tarina jäi reseptorien haltuun pysyvästi. Toki tarinassa oli tätäkin enemmän tapahtumia, mutta niiden esittäminen aivosähköjärjestelmän muistista tähän on lähes mahdotonta. Kuinka monta toista elämää tallennammekaan toiseen tietoisuuteen...? Sielläkin voi elää, toivottavasti taas pian ikuista kesää....

Iso-Kani, isänmaan unen kohtalonhetkillä...

Karhunpoika sairastaa, häntä karttakaamme...?;)

Oi!

Toisinaan lähes amatöörinen mediakani ajautuu pyytämättäänkin tuottamaan 4K-tasoista fiktiota, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita on tarjolla enemmän kuin muistiin mahtuu. Sekvenssejä, joissa laiskanpulskea elämänmeno vaihtuu olemassaolon kannalta epätasaiseksi kilpajuoksuksi kohti digitaalisen kukonlaulun armahtavaa kiekaisua. Kyseessä on siis juonellisesti salakavalasti etenevä kokoyön spektaakkeli, jossa draaman koko kirjo on katettuna ennalta määrämittaamattomaan kestoon. Yleensä tuotantokausi ja esitys päättyvät pimeinä myöhäisaamuyön tunteina, jolloin palautuminen pimeän esityspaikan aulaan on hyvin herättävä kokemus...;)

Nämä 210 asteen kulmalla tallennetut otoksen olisivat toki aivan varteenotettavia tuotoksia hoikkia patsaita jaettaessa, mutta ongelman muodostaa herkkien reseptoritallentimien yhteensopivuusongelmat digitaalisten tallennuslaatikoiden kanssa! Valmista materiaalia ei voi siis millään tavalla siirtää aivosähkövirrasta vaihtovirralla toimivien laitteiden lukupäille.

Joten kuvailenpa lyhyesti edellistä jaksoa. Kokoyön esitys jakautui klassisesti muutamaan osaan, eli aluksi kanit tai mahdollisesti rehevämmätkin kädelliset nauttivat harvinaisen laajakulmaisista maisemista maaseudulla ja sen perään metsässä. Tämän jälkeen metsävaellus alkoi muuttua ahdistavaksi, koska kunkku, Otso, alkoi ahdistella kyseistä joukkoa. Perinteiseen tapaan joukko pääsi turvaan, tosin harventuen joka sekvenssillä mesikämmenien lempeissä syleilyissä. Korpivaellus jatkui tovin jos toisenkin, kunnes ryhmä oli jo syöty lähes olemattomiin. Tässä vaiheessa yönäytös oli jo lähellä vapauttavaa pelastuspistettä, kun jokunen onneton pitkäkorva löysi Isokanin kansanauton keskeltä metsää. Isokani astui ratin taakse, valmiina starttaamaan ja ilmeisesti tunnistamaton kaniveli avasi sivuoven, jolloin lähes "deepbluesea"-nopeuteen yltynyt otso nappasi kaverin kuollettavaan syleilyynsä. Samalla sekunnilla otso iski Isokaniin kiinni torahampaansa ja usean sentin mittaiset kyntensä......... Tässä kohdassa todellisuus vaihtui aamuyön sumuksi ja Isokani heräsi, ilmeisesti vallitsevaan miljööseen... Auts, taas tuntui aika pahalta...;)

Isokani

Ja henki jatkaa kulkuaan...;)?

Hei!

Vaikkei vielä Ison Kanin henki isommin pihisekään, niin mieltä koettelee tällä hetkellä hyvin transsendentaalinen kysymys; voiko tästä olevaisuudesta ja ulottuvuudesta joskus aikanaan erkaneva vanha kani tuntea musertavaa ikävää ja kaipuuta jälkeen jäävää pientä kania kohtaan? Olemassa olevat, ja varmaankin myös muut oliot ovat ilmiöitä, eli ne eivät ole olemassa ihmisen ulkopuolella sellaisena, kuin ne havainnoidaan. Toisaalta tämä Kantilainen pohdiskelu tuskin vie asiaa eteenpäin.

Mieleen tupsahti John Locke, joka 2000-luvun medianistille merkitsee välittömästi vain yhtä asiaa... TV, riippuvuus ja toispuoleiseen lopulta viittaava melodraama. Huhhuh... Sen sijaan 1700-luvun Locke sanoi mielen olevan tyhjä taulu, jonka varustukseen mielen sisällöt eivät kuulu synnynnäisesti. Samoin on epävarmaa se, ajatteleeko ihminen ruumiillisena olentona vai onko ajatteleminen ruumiista erillistä.

Kolmanneksi mieleen tuli mukavan sukulaiskanin vierailu kotikolossa. Vierailu oli mukava, ja ensimmäinen laatuaan, vaikka molemmat ovatkin jo jokusen juureksen jyrsineet elonsa valossa, toki Iso Kani jo mediaanin credit-puolelle ehtineenä. Ilmi tuli mielenkiintoisia kertomuksia genomien edelleensaattajista, joilla useamman ulottuvuuden olioiden kanssa satunnainen kanssakäyminen oli jo käynyt tutuksi. Erityisesti yhteinen genomimamma oli joutunut/päässyt tekemisiin yli ulottuvuuksien siirtyneiden läheisten kanssa, eikä ystävällisesti joka päivä luonnostaan hymyilevä sukukanikaan ollut niiltä kontakteiltä välttämättä kokonaan välttynyt. Mamma oli ilmeisesti pitkän elämänsä aikana jo useamminkin joutunut tuonpuoleisten asioiden kanssa tekemisiin, niin että ne olivat jo käyneet lähes tutuiksi... Kuiskailu rajan yli ei tunnu tässä kohdassa kiinnostavimmalta asialta. Itse asiassa hyvin pelottavalta... Mutta aurinko on laskenut, ja pian se nousee jälleen. Silloin alkaa päivä uus. Aina uudelleen..;)

Kanio

"Täältä lättyy...;)"

Heippa!

Niin se aika rientää, kun on kivaa. Tämä viisastelu tuppaa jäämään varjopuolen toimiksi, kun turpeat kaninkourat tarttuivat yli kymmenen vuoden pähkäilyn jälkeen yhden kanisuvun elämän digivisuaalisen taltioinnin säilömisprojektiin (sen iänikuisen lataamisen lisäksi, toki...). Pääasiassa pikkukanien ensiaskelia ja turkinkostuttamissessioita sisältäneet antiikkiset diginauhat vuosituhannen vaihteesta (siis todella; muovikuoren sisällä kulkevat fyysiset, tallentavat suikerot, oikeasti...) siirtyivät toisen antiikkisen laitteen, vuonna 2004 kootun PC-tietokoneen kautta vahinkoherkille kiintolevyille. Onneksi JOKAISEN kiekon päälle on painettu tai maalattu maagiset suojakirjaimet "WD", mikä mieltä lämmittää!

Mutta mielen perillä oli hauska havainto arkikielen loputtomista mahdollisuuksista aiheuttaa sekaannusta, hämmennystä tai vähintäänkin hauskoja ajatuksia. Kuuntelin taannoin ei-niin-karvaan kaninkolon kasvatin vitsinomaisen sarkastista vuodatusta siitä, kuinka täällä hiirien mäellä ja sen juurilla väkivalta kukoistaa osana arkista, mutta erityisesti pyhien alusaikojen eloa. Jos vaikkapa kulkenut kani ilmaisisi puheellaan, eleillään tai edes olemuksellaan olevansa alunperin karvasta kylää mehukkaimmilta mailta, seurauksena olisi mahdollisesti nisäkäskohtaamisissa varsin kiusallinen kuonolöyly. Niinpä en voinut pidätellä kanihykertelyäni, kun lauantaina piipahdin kontinentaalisten rautakanien perinteiden mukaisesti rakennetuilla markkinoilla jyrsijämäen laaksojen pohjalla, ahtaassa korttelissa järjestetyillä markkinoilla, hyvinkin rapotoiduin seurauksin. Eräässä kohdassa melko "itämurteellisesti" karjaistu myyntipuhe "Täältä lättyy..." sai isonkin kanin selkäpiin kuprulle. Tai ainakin vitsin huulille... Ei ihme, jos uhkaavia tilanteita mieleen syntyy, jos maatuskatkin huutelevat "uhkauksiaan" torilla...

Kanipaisti (hyvin syönyt, rasvaprosentti sopii hyvin pitkään hiillostukseen..;))

11-11-11... eiku 12-12-12 tai sitten xx-xx-xx (osa 14)

Hail!

Torstai oli toivoa täynnä, ainakin lukuisten kani- ja marsuparien sekä lukemattomien muiden pienten ja suurempienkin pikkujyrsijöiden vakavaraisella niemimaalla. Miksei myös kokonaisella pian loppuunsyödyllä marsipaanipallolla, jonka epätasaisella pinnalla monenlaiset kulkijat päättivät lyödä raudat ranteisiinsa tuona (iki)muistettavana päivänä. Pidempihäntäisten merkkipäivän muistamisen takuuvarmaksi merkiksi tallentui tuo maaginen, kuusinumeroinen yhdistelmä sitä toista digikanien tunnistamaa merkkiä. Muistamisessa eivät päivän sankarit voi enää erehtyä, tai sitten koittaa pata ja kuumat olot...;)

Iso-Kanillakin alkoi aatos elää umpiluussa... Sen ilmeisimmän lisäksi myös esiin putkahti ajatus varautua seuraavaan muistettavaan päivään ovelasti etuajassa, ennen muita herkkäsytytteisiä olioita. Päätinpä varata kanien hengellisestä keskusvirastosta heti vihkiajan, 12.12.2012. Heti pyhien ja seremonioiden jälkeen varaan ensimmäisenä, ja nerokkaimpana asian puimarina kyseisen kuuman päivän session. Ainoa avoin kysymys on se, että koska morsianta ei vielä tässä vaiheessa ole, eikä ehdokkaita ole ilmaantunut äskettäinkään, voinko varata päivän varmuuden vuoksi.... vaikkei morsiankanin nimikään ole vielä tiedossa....;)?

t: Lähes-kelpo-kani (miespuolinen, single, hetero)

Lähellä pataa (osa 13)

Bonjour!

Iso-Kani marinoitui niin pitkään, että luuli jo joutuvansa pataan. Onneksi aamuyön kokit olivat vain kuvitteellisia, joten päättömyyksien suoltaminen voi siis jatkua ;)

Kohtalontovereina iloisesti tepastelevat koekanit sen sijaan joutuivat valitettavasti jyrsijämäellä vaaratilanteisiin. Alkuperällä on siis mitä ilmeisimmin merkitystä, kun natiivien talttahampaiden kanssa joutuvat kanssakäymisiin. Parikin nuorempaa koekania kohtasi eräänlaisessa suojapuvun leimaustilaisuudessa jokusen hyvin agressiivisen jyrsijän, onneksi vähäisin, mutta ikävin seurauksin. En ollut paikalla, mutta hahmottelen mahdollisen tapahtumankulun seuraavassa. Huoliteltu lähialueen kani ajautui vastakkain originaalin kanssa, joka tiedusteli: "Otakko pataa...", vahvasti syvän etelän painotuksella. Varmastikin sivistynyt koekani vastasi: "Ei kiitos, olen jo syönyt...", jolloin jyrsijän vahvempi raaja kohdisti arvokkaan oppilaan pään tietämille vahvasti kiihtyvän liikkeen, joka ikävästi, mutta ilman pahoja seurauksia aiheutti ikävän mäjähdyksen. Melko kaukaa tullut reilu kani tuli selvittelemään tilannetta, jolloin (ab)originaali hetken kuluttua kohdisti voimansa tunnon myös uutta kohdekania kohden, hieman lievemmin seurauksin. Ilmassa heilui raajoja, mutta arvatenkin hieman sivistymättömät jyrsijät lopulta erkanivat ihmettelevistä koekaneita, jolloin energiatasapainot tasaantuivat. Käsittämätön voimanpurkaus sai epämääräisen lopun, mutta myös miettimään, millä tavalla satunnaiset jyrkijäkohtaamiset tulevaisuudessa synkistävät yhteiseloa täällä viime hetkiä itsenään elävässä, karttaan sattumalta piirretyn piirin sisällä muhivassa velka-aikapommissa synnyttävät. Toivon mukaan eivät enää edellistä pahempia kovinkaan usein. Aivan kohta me kaikki olemmekin jo naapurikaupunkilaisia, jolloin pullistelu putkahtelupaikan suhteen saa aivan uudenlaisia käänteitä. Sitä odotellessa! Moro!

t: Iso-Kani

Purkautunut lataus tyhjensi akun (osa 12)

Hejsan!

Talousuutisten loppukevennyksessä norjalainen, karvaisiin palloihin molemminpuolin ihastunut härkäpari esitteli esimerkiksi japanilaisissa kaapeissa huiman suosion saaneita käsin kudottuja kuusenkoristepallojaan. Vaikeasti kartalle sijoitettava kevennysjournalisti ainakin tykkäsi istua kerrosvoileipämäisessä nipussa kädentaitoihin hurahtaneiden kuomien puristuksessa. Keventävää iltaviihdettä kaiken kaikkiaan, vaikkei kaikkiin kotitalouksiin ehkä iloa tuonutkaan. Onneksi täällä kaninkolossa suhtaudumme pitkälti kaikkiin ulkomaailman tuikitärkeisiin nyansseihin niiden vaativan arvokkuuden asteikoilla; tai sitten dekadin verran painoarvoltaan kevennettynä...

Alunperin piti sanomani, että usean päivän aikana kerätyn tiukan latauksen purkautuminen sai verbaalisen paisuntasäiliönkin toiminnan pysähtymään, mutta edelliseen katsoen se lienee jo turhaa... Ehkä seuraavaksi pitääkin tutkia tyhjiön ominaisuuksia, koska ne tuntuvat istuvan tähän prosessiin termodynamiikan salaperäisesti laajenevia, supistuvia ja mystisen adiabaattisesti mitä tahansa muuta aikaansaavia prosesseja paremmin. Niin... piti siis sanoa, etten keksi mitään kirjoitettavaa....

t: herneaivoinen kani

Voittamisen konseptin teoreettinen mahdottomuus (osa 11)

Hello!

Huomenna voi olla vaikea uskotella itselleen jokapäiväiseen tapaan syntyvänsä uudelleen voittajaksi aina silmät aamuun avatessaan. Termodynamiikan pääsääntöjen kiteytys nimittäin vie terän karskeimmaltakin uhoamiselta. Kolme pääsääntöä kuuluvat kaikessa karuudessaan suurin piirtein näin:

1. "Voittaa ei voi koskaan, korkeintaan voi saavuttaa tasapelin"

2. "Tasapelin voi saavuttaa vain absoluuttisessa nollapisteessä"

3. "Absoluuttista nollapistettä ei voi koskaan saavuttaa".

Siinäpä oivallisesti tiivistettynä elämänfilosofia tilanteeseen kuin tilanteeseen ja joka sierainparille, vaikkakin lähinnä termodynamiikan näkökulmasta esitettynä.

Odotan innolla kvanttifysiikan mukana kulkevia viisauksia ja päätelmiä, koska siinä vaiheessa on muutenkin jo siirrytty ymmärryksen mukavuusalueen tuolle puolen, ja kauas. Niinpä peli pyörii keskialueella pallottelun merkeissä, vaikka satunnaisesti tuntuukin kuin olisi jo aivan ns. huulilla. Toisinaan pyöritään kuin puolukka pakastimessa, mikä onkin funktionaaliselle marjalle oikeampi paikka kuin vaikkapa impyen kupeilla, joista tietämiltä esiaikaisen runonlaulun mukaan eräs marja kulkeutui luontaiseen prosessiin kauaskantoisin seurauksin. Nyt alkaa virtuaaliverbaliikan leuka puutua, joten huomisiin!

t: isopäinen kani

Yo! Kuilun pohjalla. Pieni lukuvalo. Valaisee loppumattomien sivujen pian ehtyvää, ja kaiken julmasti kertauksen alusta alkavaa suuren viisauden kirjaa. Ei niin suuren, etteikö jotakin, mitä tahansa suurempaa voisi olla, mutta tähän paikkaan lähes ylipääsemättömän ylivoimaista ja uuvuttavaa, vaikkakin tärkeää sisältöä, joka tulee ladata sinne jonnekin, jossa vielä vastaanotetaan. Ehkä vielä vastaanotetaan. Ja sitten päivänä eräänä, ihan kohta, veret punnitaan ja tiedot tiristetään paperille. Heikot heivataan ja tiedolla rikkaat todetaan.. kelvollisiksi seuraavaan erään. Erät jatkuvat edelleen ja hamaan harmaaseen loppuun asti. Jossa eron kyyneleet vuodatetaan niiden harvojen kesken, jotka jaksoivat, viitsivät, tohtivat tai tiesivät... Silloin se malja nostetaan. Ihan kohta. Nähdään kani-toverit!

t: Iso-Kani

Avaa porttisi fissiovalon juhlan aattona (osa 9)

Ehtoota!

Osuin samalle kynnykselle ohikiitävän, mutta ajankohtaisen ajatelman kanssa jossakin tuolla hyvin syvissä ja pimeissä onkaloissa. "Avaa oma facebugi-tilisi ja nauti vierailijoiden seurasta aina verkkojen ollessa valmiudessa. Saat kutsumattasikin troijalaisia, venäläisiä, kiinalaisia ja ehkä jopa kreikkalaisia vierailijoita, usein edes huomaamattasi. Tulet ilahduttaneeksi parhaimmillaan tietämättäsi jopa kolmannen aallon uusia ystäviä riemukkailla ja yltäkylläisiksi ladatuilla viesteilla ja paketeilla, jotka lataisivat itseensä pian hiirien mäillä syttyvien kaamosvalojen energiankin. Pimeän vuodenajan kumuloituessa ja talvipäivän seisauksen jälkeen aina unettomien taikaöiden tuollepuolen houkuttavan käänteislaskennan välietapiksi käyvän fissiovalon juhlan lähestyessä on mieli hellä ihmisen, ja koekanin, mikä sitten lienee mikäkin pitkäkorvaisen faunan ilmentymä perimmäiseltä luonnoltaan. Tuolloin avaamme porttimme arimatialaisille, troijalaisille, roomalaisille, venäläisille, nasaretilaisille, ja ehkä jopa ruotsalaisille kolkuttajille. Tervetuloa nauttimaan sinisilmäisestä vieraanvaraisuudesta. Portit ovat avoinna kulkijoille..." Muistakaa lukita peräluukku...;)

Kani

Tyhjä taulu (osa 8)

Hejsan!

Juuri nyt koekaneilla on kotilatausviikko, mikä tarkoittaa tässä kolossa termodynamiikan lataamista kivuliaan hitaasti, mutta epävarmasti. Päivänselvää on jo nyt, että lataaminen pitää suorittaa uudelleen vielä jossakin laajuudessa. Kosteasta, vaikkakin sateettomasta viikonlopusta seurasi se, että lataamistahtia pitää suunnitellusta vieläkin kiristää.

Kaikesta huolimatta mieleen tupsahti yht'äkkiä ajatus siitä, kuinka jokainen uusi päivä on tyhjä taulu. Tyhjä taulu, jonka vain itse voi täyttää kaavoilla, erilaisilla yhden tai useamman soutajan veneenkuvilla tai kirjoittamalla sata kertaa pakotetusti "Lataamisessa ei saa fuskata...;)". Tai sitten sen voi jättää puhtaaksi eli jättää kirjoittamatta mitään juuri tänään. Tai huomenna tahi sen jälkeenkään. Aamulla taulu on tyhjä, mutta päivän aikana siihen saattaa ilmestyä mitä palkitsevimpia oivalluksia tai tyhjänpäiväisiä, mutta mielen kuonia tyhjentäviä kirjoituksia juuri sillä moodilla, joka sattuu sormenpäissä täsmälleen kirjoitushetkellä vallitsemaan. Tai sitten liitu kiljuu tauluun vinosti: "tänään en jaksa".

Kannattaa ainakin tovi viivähtää miettimään, mitä juuri tänä päivänä aikoo kirjoittaa ja miksi. Tai ainakin yrittää muistaa jatkossakin kirjoittamansa hyvät ajatukset, pyhät lupaukset tai katkerat manaukset, jotka ehkä auttavat saamaan jotakin vuodattumaan tauluun joka päivä, sekä opettavat jotakin tästä prosessista, jossa tärkeintä on kulkea eteenpäin; ei siis edes tieto siitä, mihin on kulkemassa.

Joka aamu taulu on tyhjä, vaikka sen olisi edellisenä päivänä täyttänyt kuolemattomilla, tai kuolevilla ajatuksilla, lemmentunnustuksilla, katkerimmilla vuodatuksilla tai näennäisen nokkelilla sutkautuksilla. Vaikka uuteen päivään nousisi surullisuuden syövereistä, murheellisen mielen matalikoista tai laskeutuisi ohikiitävän onnen kukkuloilta, on taulu edelleenkin tyhjä, odottaen aina uudelleen uusia merkintöjä, kuin murmelin loppumattomina päivinä. Mutta siinä onkin matkan taittamisen hienous; jokaisena päivänä, jona matka edelleen taittuu, on syytä kirjata jotakin, jostakin, jossakin mielessä, koska huomenna kaikki alkaa alusta. Tähän väliin jää hetki, joka on syytä elää ja nauttia joka hetkestä; iloisesta ja siitä kitkerimmästäkin, onnellisesta, surullisesta ja erityisesti siitä viimeisestä, koska näistä kaikista muodostuu se matka, jolla ollaan. Tyhjä taulu on edessämme joka päivä.

t: Iso-Kani

Latausesto (osa 7)

Prost!

Iso-Kanille tuli teholatauksen jälkeen päälle sanailun siirtävä kemiallinen este, joka sammuttaa uusien verbaalisten konfliktien alkukipinät. Otetaan sille, ja toivotaan ehtymättömien harmaavesien lähteen taas elpyvän alkuviikosta, jollei jo huomennakin. Ei muuta kuin maljat ylös, kerran täällä vain eletään.... toivottavasti! Kuullaan!

Iso-Kani

Teholatauksessa (osa 6)

привет!

Viime päivät on ladattu trigonometriaa ja geometriaa niin taajaan, ettei uusia verbaalisen hölmöilyn suoltamia konfliktien kehyksiä ole päässyt syntymään. No, korjattaneen asiantila ensi viikolla, kun koekanit ovat kotilatauksessa. Hei!

t: syöttökani

Molemminpuolin pakotietä (osa 5)

Hola!

Mäellä, jolla lataamon kovin uhanalainen haarakonttori sijaitsee, asuu natiivisti pääasiassa hiiriä. Nämä hiiret kokevat olevansa hyvinkin kaupunkilaisia, vaikka eteläisen naapurin marsut usein piikittelevätkin hiiriä maalaisuudestaan. Yhtä kaikki hiiret elävät valkoisten, ruskeiden, kilttien, tuhmien ja kirjavien kanien kanssa molemminpuolisen välinpitämättömyyden leimaamassa yhteiskuntarauhassa ja konsensuksessa. Hiiret rakastavat kotikolojaan, eivätkä yleensä halua olla varsinkaan pitkän matkan vaeltaneiden kanien kanssa suoranaisesti missään tekemisissä.

Toisekseen rautaisen, sähköisen pakotien tuolla puolen asuu sitkeä, mutta epäyhtenäinen rottayhdyskunta omalla pikkusaarellaan, vanhan kaatopaikan tietämillä. Sinne eivät tavan hiirulaiset suostu edes muuttamaan vapaaehtoisesti. Joukossa asustelee kuitenkin myös kirjava joukko kaneja, hiiriä ja mahdollisesti myös marsuja. Siellä matkanneet ja ilmastoon vielä sopeutuvat kanit pitävät majaansa, rauhaisasti turvalukkojen suojissa. Alueelle on suunniteltu rakennettavan uusi, uljas lähiömaailma, vaikkakin kreikkalaislähtöinen syöttöpossujen pikku kapina saattaa muuttaa kyseisiä, ja kaikkia muitakin suunnitelmia. Jos pikku possut, kanit, hiiret ja marsut syövät enemmän kuin tuottavat, niin nälkäkuurihan siinä on edessä.

t: 5%-pienempi-kani

Neljäs ulottuvuus (osa 4)

Salut!

Eilen lataamossa aivosähkö tallensi kaninaivoihin kaiken muun ohella avaruudellista tietoa ulottuvuuksista. X-, Y- ja Z-akselien suuntaisia ulottuvuuksia seuraa aika, joka on varsin jännä ulottuvuus. Siihenhän ei voi vaikuttaa millään tavalla. Oletteko koskaan laskeneet tunnin jokaisen sekunnin? Eräs entinen kani oli sen useinkin tehnyt odotellessaan pääsyä häkistä välitunnille. Aika tuntui kuluvan silti entistä hitaammin.

Aika ei ole missään suhteessa muihin ulottuvuuksiin, eikä esimerkiksi sen kulumiseen voi siis vaikuttaa. Ehkäpä juuri siksi tuntuukin koko ajan siltä, että aika ajaa ohi, eikä sitä saa koskaan enää kiinni. Aika entinen ei koskaan enää palaa, mikä onkin faktapohjainen juttu. Toisaalta ajan hermoilla oleminen lienee puhtaasti kokijansa illuusio, joka ajan myötä haihtuu. Mieskanit haluavat toisinaan ottaa hieman omaa aika, mikä lienee mahdotonta, koska juuri tähän kuviteltu aika kuluu muidenkin käytössä samanaikaisesti.

Paljonko meillä on vielä aikaa? Sekin on mahdotonta tietää, koska ajalla ei ole alkua, eikä loppua. Ja koska se ei sijoitu millekään kolmen muun ulottuvuuden akselille, ei mikään muukaan voi olla aikaan sidottua. Voimme pitää suuntimana vaikkapa ajanlaskun alkua, joka sijoittuu johonkin kohtaan ns. aikajanaa, joka edelleen on mahdoton ajatus, koska aika ei etene mihinkään tiettyyn suuntaan. Lisäksi tietysti BC/AC-piste on joka tapauksessa virheellisesssä paikassa. Itse olen mielissäni siitä, että oma kanin paras teurasaika meni jo ohi, vaikkei aika tietenkään mene eikä kulje mihinkään määriteltävään suuntaan. Niinpä sain oman aikani täällä aivosolujen lataamossa, vaikka parasta aikaa minun pitäisi ollakin kanien iäisyydessä, jossa ajankulua ei tunneta. Syystäkin. No, aikansa kutakin, vaikkei näin olekaan. Heippa!

t: Aina-vaan-isompi Kani

Kolmiomatematiikkaa, aivosolujen lataamo, osa 3

Hei vaan!

Tänään lataamossa ladattiin meidän kaniryhmälle päähän tieto siitä, että hyvinkin erilaisista kolmioista löytyy P-piste, jota nimitetään myös painopisteeksi. Olin erittäin häkeltynyt, ja sitä viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun kuulin lisäksi, että napakoordinaattiesitys liittyy vielä asiaan jollakin tavalla. Arvelin ja muistelin vanhastaan, että ilman napakoordinaattienkin tuntemista pitäisi olla helppo löytää tie tuon mystisen P-pisteen vaikutusalueelle. En olekaan enää niin varma asiasta. Seuraavaksi tutkittiin suuntakulmaa, joka ladatun tiedon mukaan tulisi olla riittävän suuri. Tässä vaiheessa pitkät korvani alkoivat olla jo tulipunaiset ja solmussa. Tuo kaikki tieto yhdessä sai maalaiskanin hämilleen ja hieman noloksikin. Millähän tavalla nuo kaupunkilaiskanit asiat käsittelivät ja yhdistivät aiemmin opittuun?

Iso-Kani

Onnistuiko kansallinen epäonnistumisen päivä?

Hei,

näin epäonnistumisen päivänä voin poikkeuksellisesti olla hyvin ylpeä itsestäni! Olen onnistunut epäonnistumaan hyvin monta kertaa, vaikka yhtä usein tulos on ollut epähuomiossa, tai tarkoituksella myös toinen. En voi siis varsinaisesti kuitenkaan kehuskella epäonnistumisen mestaritaidoillani, mutta jotain kyllä tiedän minäkin. Epäonnistuminen on jakautunut melko tasaisesti elämän useille osa-alueille, kuten sen perivihollinenkin. Toisekseen eräillä alueilla matka on ollut yhtä triumffia, jolloin epäonnistuminen on käytännössä jäänyt mittarajan alapuolelle. Toisilla alueilla taas on syntynyt nappisuorituksia toisensa perään, jolloin tasapainottavia onnistumisia on saanut odotella, josko niitä olisi ylipäätään edes kaivattu.

Tänä päivänä sain kerättyä koriin vain pieniä täyte-epäonnistumisia, mutta niiden arvo jäi vähäiseksi, koska onnistuin pysymään koko päivän pitkän ohjelman ajan hereillä, ennakko-odotuksista huolimatta. Viime aikoina mahdollisuuksia epäonnistumisiin on ollut kosolti ja olenkin niitä kerännyt hyvällä prosentilla, varsinkin jos läheltä-piti –tilanteet kirjataan mukaan. Ja juuri tällä hetkelläkin epäonnistun kirjoittamaan mitään millään tavalla merkityksellistä tai kiinnostavaa. Rasti keräilylomakkeeseen. Epäonnea päivän päättymiseen asti!

Editor

Aivosolujen lataamo, jatkokertomus, osa 1

Kaverini kysyi, miksi yht’äkkiä vain hymyilin lähes koko päivän, vaikka päivänä muutamana olin ollut pää painuksissa ja synkissä tunnelmissa, ja sitten huipennuksena nauranut maanisesti ”elokuvanaurua” toistuvasti vielä edellisenä päivänä. Hyvä kysymys, ja vielä parempi vastaus, mutta melko päätön sellainen. Nimittäin, jos tietynlaisia asioita kertyy ja kumuloituu sopivan ajan kuluessa mieleen kannattavaksi ja puitavaksi, niin lopulta ei voi muuta kuin hymyillä tai nauraa täysillä. Ja onhan niitä kertynyt tässä kesän muuttuessa nopeasti syksyksi ja reippaan ulkoilmaelämän vaihtuessa kurinalaiseksi sisätyöksi. Loppujen lopuksi vain huumori, ja tuskan yltyessä vain alhainen sellainen, auttaa tehokkaasti säryttömään pääkipuun.

Monella tavalla entinen elämä on saanut viimeiset naulat arkkuunsa ja vastarannalta tullaan noutamaan, mutta jätkä senkuin porskuttaa, minkä kaiken seurauksena vanhojen virttyneiden vertauskuvien verstas on pakko sulkea. Höyläpenkissä on vielä viimeinen lastu, joka ehdottaa tänään olevan loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Monessa valossa tämä onkin totta, tänään tai jonakin lähimenneisyyden päivänä.

Monia hyvin tärkeitä ovia on mennyt juuri äskettäin kiinni ja avain on heitetty kaivoon. Jotkin ovet eivät ole edes koskaan auenneet, varsinkin kun en koskaan, tai ainakaan ajoissa niihin koputtanut. Jäljelle on jäänyt pienen kanitytön osa-aikaisen hoitamisen lisäksi vain tämä latailu. Kaiken lisäksi aloin juuri tänään arvuutella kauanko aikani täällä aivosolujen lataamossa vielä kestää, tai itse asiassa kauanko pääni kestää osin seinää, osin korkeaa latausvirtaa, ilman paksua motivaatiokypärää.

Eikä aivosolujen lataaminen pääty futuristisesti katetun kynnyksen tuolle puolen, vaan latailla pitää myös kotona. Tänään päätin laturin sijaan laittaa päähäni ajatusmyssyn... en siis vetää myssyä päähän, mitä jotkut harjoittavat ajatuksia suoltaakseen. Erehdyksen ja oppimisen sijaan päätin lähteä heikoille jäille ja aloittaa tarinoinnin osin mielikuvituksellisesta, osin ehkä todellisuuteen pohjautuvasta kertomuksesta erään hieman kypsemmän, mutta sopivasti tai sopimattomasti nuorekkaan tai jopa lapsenmielisen koekanin elämästä kuntayhtymän aivosolujen latauslaitoksessa. Loppu on historiaa... tai sitten silkkaa kukkua, tosin kermakuorrutuksin ja mansikoin koristeltuna. Voilá, tässä sitä pesee, vaikka ette edes tilanneet.

(edit)

Uskottava tarina, uskottava on!

Tämä ensimmäinen teksti vaatii intron, koska siinä esiintyy entisiä politiikan nimiä. Kyse on Radio- ja TV-mainonnan kurssin harjoitustyöstä vuodelta 2008. Aiheena oli about "poliitikko tappoi pääministerin". Ja sitten alkoi runoilusuoli laulaa...

Ode puristaa mailaa tiukemmin ja sipaisee lähes hiuksetonta päälakeaan. Vuosikymmenet eri valiokuntien neuvotteluissa opettivat liikkeen, jolla saa kätevästi napsaistua juurinen irti metaforaisesti otsaan kasvaneen ulokkeen. Harmillisesti samasta syystä kuohkea hiuspehkokin on ohentunut haituviksi. Niinikään Oden usko koneistoon on ohentunut ja laimentunut. Viimeistään kuluva punamultakausi on saanut nirhaamaan viimeisiä haituvia aina kiivaampaan tahtiin. Illan pääuutisten jälkeen on jo pakko viilentää savuavaa sisärengasta jääpalapussilla.

”Mutta hei, nyt tarkkana”, Ode komentaa itseään kuin Koijärvellä konsanaan. Tässä kohdassa Matti aina torstaisin nousee viitoseen. Tai Masa, kuten hujoppi halusi Oden itseään kutsuvan vielä viimeisimpien tunnusteluneuvottelujen alussa. Kun perusvoimakysymykset oli sitten puhuttu läpi ja kortit pöydässä, kehotti Masa taasen pitäytymään tittelissä; onhan välimatka oppositioon melko pitkä ja viileä… ”Hitto sentään, olinpa ajatuksissani; muistinkohan edes hengittää?”. Matti taisi jo nousta vaunuun, ainakin etuosasta kuuluu jo tuttu, erittäin ärsyttävä ja kimakka räksytys. Oden edessä istuvat mummot kiihdyttävät itsensä vahingoniloisesti sävytettyyn keskusteluun: ”- Onkohan noloa liikkua ihmisten ilmoilla, kun entinen kulta on juuri esitellyt julkisuudessa parisuhteen herkullisista yksityiskohdista kertovan kirjan?” ”- Varsinkin, kun kirjasta on olemassa vain kansipaperit!” Rientää toinen toteamaan ja molemmat räjähtävät röheään, mutta vaimeaan naurunremakkaan. ”Mitähän tuokin tuossa räksyttää, ja noinkin kimakalla äänellä? Mielestäni sillä oli ennen hyvin matala ääni. Onkohan siltä napsaistu pallit pois? Kun ne oikein juoksentelevat jutuissaan, niin emäntäpä päättääkin, että nyt napsautetaan, loppuvathan turhat juoksut”. Toista vanhempi mummo haukkoo henkeä ja kuivaa kirkkaanpunaisiksi naurunkyynelistä muuttuneet silmänsä kankaiseen nenäliinaan. ”Ja sitten vielä se silikonirintajuttu…” Tässä kohdassa Ode muistaa, miksi on viitoseen noussut. Hän puristaa rautaviitosta vielä kovempaa, niin että nimetön kramppaa ja kipu säteilee aina kädestä viimeiseen suortuvaan asti. ”Niin, se silikonijuttu …”. Verkkokalvoille tallentunut tapahtuma ei jätä rauhaan, ei suo yöllä unta, ennen kuin vääryys on poismaksettu.

Ode ei aluksi ollut innostunut missin ryhtymisestä ehdokkaaksi, juuri Helsingissä. ”Turussa se olisi ihan tavallista, muttei Helsingissä”. Mutta painostuksen edessä hän hövelinä miehenä taipui. Varsinkin kun entisen missin nousu katuojasta huippuvirkaan oli suoranainen tuhkomotarina. Hyvinkin entinen kaunotar oli käyttänyt kovia huumeita ja myynyt itseään merimiehille saadakseen aineita. Kova elämä kuluttaa. Tultuaan Kabbala-uskoon hän opiskeli englannissa asuvan pop-jumalattaren tuella ja eteni nopeasti urallaan. Aineiden ja seiloreiden raiskaama tomumaja kaipasi ehostusta, joten etuvarustukseen asennettiin silikonityynyt. Ekologisesta puolueesta löytyi ymmärrystä ja tukea, joten poliittinenkin ura lähti kiitoon. Kultarannan kesäpäivillä Matti tapasi kansan edustajiston koko väriskaalan. Mukana oli ehdokkaitakin ja tietenkin myös entinen katuojien prinsessa. Isäntä kätteli kaikki vieraat illan aikana, lopulta vastahakoisesti myös Oden ja seuranaan olleen tilateoksen. Matti ja vierellään kulkeva astelivat hyvin eri pituisin askelin luonnovärisen ryhmän luo, kunnes jossakin napsahti. Kaikki kävi niin pian, sitä tajunnut ei. Hampaat tarrasivat silikoniin kuin puruleluun. Ote kiristyi. Ihmiset olivat shokissa. Huuto oli valtava. Lopulta ote kirposi ja ihmiset jäivät epäuskoisina tuijottamaan tilannetta…. Muisto on Odelle liikaa. Hän ottaa rautaviitosen ja sipsuttaa vaunun etuosaan. Tukeva ote mailasta ja svingi heilahtaa ilmassa ja maila mäjähtää maaliinsa. Roiske värjää pienen sivuikkunan kauttaaltaan punaiseksi ja svingeri poistuu vaunusta kuljettajan hätäjarrutettua. Ode juoksee kotiin pysähtymättä. Kukaan ei seuraa.

Tapahtumasta järkyttyneet, mutta myös huvittuneet mummot lukevat ostarilla lööppiä seuraavana päivänä. ”Nolo loppu poliittiselle uralle, Soininvaara tappoi Vanhasen puudelin”. Kippuraiset mummot nauravat yhteen ääneen: ”Kumman uralle?”.