Kaverini kysyi, miksi yht’äkkiä vain hymyilin lähes koko päivän, vaikka päivänä muutamana olin ollut pää painuksissa ja synkissä tunnelmissa, ja sitten huipennuksena nauranut maanisesti ”elokuvanaurua” toistuvasti vielä edellisenä päivänä. Hyvä kysymys, ja vielä parempi vastaus, mutta melko päätön sellainen. Nimittäin, jos tietynlaisia asioita kertyy ja kumuloituu sopivan ajan kuluessa mieleen kannattavaksi ja puitavaksi, niin lopulta ei voi muuta kuin hymyillä tai nauraa täysillä. Ja onhan niitä kertynyt tässä kesän muuttuessa nopeasti syksyksi ja reippaan ulkoilmaelämän vaihtuessa kurinalaiseksi sisätyöksi. Loppujen lopuksi vain huumori, ja tuskan yltyessä vain alhainen sellainen, auttaa tehokkaasti säryttömään pääkipuun.
Monella tavalla entinen elämä on saanut viimeiset naulat arkkuunsa ja vastarannalta tullaan noutamaan, mutta jätkä senkuin porskuttaa, minkä kaiken seurauksena vanhojen virttyneiden vertauskuvien verstas on pakko sulkea. Höyläpenkissä on vielä viimeinen lastu, joka ehdottaa tänään olevan loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Monessa valossa tämä onkin totta, tänään tai jonakin lähimenneisyyden päivänä.
Monia hyvin tärkeitä ovia on mennyt juuri äskettäin kiinni ja avain on heitetty kaivoon. Jotkin ovet eivät ole edes koskaan auenneet, varsinkin kun en koskaan, tai ainakaan ajoissa niihin koputtanut. Jäljelle on jäänyt pienen kanitytön osa-aikaisen hoitamisen lisäksi vain tämä latailu. Kaiken lisäksi aloin juuri tänään arvuutella kauanko aikani täällä aivosolujen lataamossa vielä kestää, tai itse asiassa kauanko pääni kestää osin seinää, osin korkeaa latausvirtaa, ilman paksua motivaatiokypärää.
Eikä aivosolujen lataaminen pääty futuristisesti katetun kynnyksen tuolle puolen, vaan latailla pitää myös kotona. Tänään päätin laturin sijaan laittaa päähäni ajatusmyssyn... en siis vetää myssyä päähän, mitä jotkut harjoittavat ajatuksia suoltaakseen. Erehdyksen ja oppimisen sijaan päätin lähteä heikoille jäille ja aloittaa tarinoinnin osin mielikuvituksellisesta, osin ehkä todellisuuteen pohjautuvasta kertomuksesta erään hieman kypsemmän, mutta sopivasti tai sopimattomasti nuorekkaan tai jopa lapsenmielisen koekanin elämästä kuntayhtymän aivosolujen latauslaitoksessa. Loppu on historiaa... tai sitten silkkaa kukkua, tosin kermakuorrutuksin ja mansikoin koristeltuna. Voilá, tässä sitä pesee, vaikka ette edes tilanneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti