Vaikkei vielä Ison Kanin henki isommin pihisekään, niin mieltä koettelee tällä hetkellä hyvin transsendentaalinen kysymys; voiko tästä olevaisuudesta ja ulottuvuudesta joskus aikanaan erkaneva vanha kani tuntea musertavaa ikävää ja kaipuuta jälkeen jäävää pientä kania kohtaan? Olemassa olevat, ja varmaankin myös muut oliot ovat ilmiöitä, eli ne eivät ole olemassa ihmisen ulkopuolella sellaisena, kuin ne havainnoidaan. Toisaalta tämä Kantilainen pohdiskelu tuskin vie asiaa eteenpäin.
Mieleen tupsahti John Locke, joka 2000-luvun medianistille merkitsee välittömästi vain yhtä asiaa... TV, riippuvuus ja toispuoleiseen lopulta viittaava melodraama. Huhhuh... Sen sijaan 1700-luvun Locke sanoi mielen olevan tyhjä taulu, jonka varustukseen mielen sisällöt eivät kuulu synnynnäisesti. Samoin on epävarmaa se, ajatteleeko ihminen ruumiillisena olentona vai onko ajatteleminen ruumiista erillistä.
Kolmanneksi mieleen tuli mukavan sukulaiskanin vierailu kotikolossa. Vierailu oli mukava, ja ensimmäinen laatuaan, vaikka molemmat ovatkin jo jokusen juureksen jyrsineet elonsa valossa, toki Iso Kani jo mediaanin credit-puolelle ehtineenä. Ilmi tuli mielenkiintoisia kertomuksia genomien edelleensaattajista, joilla useamman ulottuvuuden olioiden kanssa satunnainen kanssakäyminen oli jo käynyt tutuksi. Erityisesti yhteinen genomimamma oli joutunut/päässyt tekemisiin yli ulottuvuuksien siirtyneiden läheisten kanssa, eikä ystävällisesti joka päivä luonnostaan hymyilevä sukukanikaan ollut niiltä kontakteiltä välttämättä kokonaan välttynyt. Mamma oli ilmeisesti pitkän elämänsä aikana jo useamminkin joutunut tuonpuoleisten asioiden kanssa tekemisiin, niin että ne olivat jo käyneet lähes tutuiksi... Kuiskailu rajan yli ei tunnu tässä kohdassa kiinnostavimmalta asialta. Itse asiassa hyvin pelottavalta... Mutta aurinko on laskenut, ja pian se nousee jälleen. Silloin alkaa päivä uus. Aina uudelleen..;)
Kanio
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti