Yksin yksinään...?

Heja!

Iso-Kani lähti pohtimaan yksinäisyyttä. Koska lataamista ei ole tarjolla kanipyhien aikaan, voi kolon oven pitää lukittuna halutessaan useampanakin pimeänä päivänä aamuhämärästä pian puolen päivän jälkeen alkavaan iltahämärään asti. Tällöin runsain juuresvarastoin varautuneen kanin ei ole tarve poistua kolostaan pitkään aikaan maailman vaaroille tai houkutuksille alttiiksi, muutoin kuin mahdollisen kävelylenkin merkeissä. Reipas askellus railoisilla, hyvin railoisilla bitumialustoilla tuo vain harvoin vastaan yhtä reippaan kanssakanin, johtuen osin myös alati vihvomasta tihkusateesta. Tällaisen tulevaisuudenko olemme litteältä maakiekolta pikkukaneillemme tilanneet? Ilmeisesti olemme. Viimeisiä tilastoja silmäillessässään Iso-Kanin silmään tuli roska... Pahempaan päin olemme menossa. Korupuheet ovat kevyitä, eikä mitään edistystä ole tapahtunut.

Yksin on aikaa pohtia asioita. Aikaa on pikkukanin odotettujen vierailujen välillä käytössä runsaasti. Tuiki tärkeiden asioiden lataamiseen kuluu osansa, mutta levolle tarkoitettuina tunteina muiden ajatusten puiminen saa ansaitsettoman aikansa. Ajattelinpa päissäni, tai siis mielessäni, mitä yksinäisyys merkitsee esimerkiksi jollekin jo lähes vanhalle kaniherralle, jonka pikkukani on jo lähtenyt maailmalle ja kolo on tyhjä. Pesää rakentaessaan, tai muusta syystä yhteydet vanhoihin kanitovereihin ovat katkenneet. Pesän emokani on lähtenyt matkoihinsa syystä tai toisesta. Kolossa vallitsee hiljaisuus, jonka leikkaa ainoastaan seinällä käyvän kellon tasainen nakutus; käänteinen laskenta, joka ei suinkaan tikitä kohti alkua, vaan kohti tuntematonta. Minuutti minuutilta jo kadotettu aika siirtyy tavoittamattomiin. Joka lyönnillä pieni pala aikaa on käytetty, täytetty tai jätetty väliin. Kierrosmittari laskee kulutettuja minuutteja armottomalla tehollaan. Yhtäkään niistä ei ole mahdollista koskaan saada takaisin, vaan jokainen lokimerkintä on ainutkertainen pilkahdus aikajanalle, jota ei koskaan tulla julkaisemaan millään järjettömällä listalla!

Tässä ajatusmaailmassa asioiden merkitys tiivistyy siihen olennaisimpaan, mikä ei ehkä ole se kaikkein tarkoituksenmukaisin tapa saada Iso-Kanin elämä taas täysin raiteilleen. Aika kuluu joka naksahduksella, eikä yksikään mieleen tullut tai pienen auringonpilkahduksen tuottanut välähdys ole konkretisoitunut todelliseksi kortisolin tuottamaksi stressireaktioksi! Sitä odotellessa odotellaan seuraavaa verbalista purkausta...

Iso-Kani

Asentoon mars!

Heip!

Iso-Kani ahersi tällä välin kauden loppulatausten ja tölkkien loppujen välisessä maastossa, tuottaen vaihtelevan tasalaatuista huttua arviointien mestareiden silmien alle. Näytteet sijoittuivat arvioissa lähelle porkkanamuhennoksen kattilan kantta, mutta silti Ison odottaman alle. No, ehkä se hyvä suoritus riittää eteenpäin pyrkimiseen, vaikkakin jukkapottia odoteltiin. Viime yönä kaniveljenne, ja tuleva puolestapuhujanne isojen hapankaalikanojen ja haisevien juustokanien istunnossa, koki hyvin, hyvin erikoisen unen.

Erään ajanjakson Iso-Kanin paras ystävä, todella iso ja vahvamielinen henkselikani oli yllättäen perustanut melko suojaisan ja betonilla vahvistetun pesäkolon vankkaan peruskallioon itäpuolen rottien tai kaakkoispuolen raivotautisten koirien aloitettua pikku kanimaan ahdistelun. En enää ole varma, kumpi uhkaus kävi toteen, mutta kriisi oli käsillä. Iso-Kani pääsi turvaan entisen taistelukanin koloon ja pieni taiteilijakani sekä suurikulutuksinen syömäri olivat turvassa ainakin toistaiseksi. Iso-Kanin poikanen sopeutui koloon hyvin, vaikka päivänvaloa nähtiin vain toisinaan. Totuttelun jälkeen Iso-Kani kävi Vahva-Kanin kanssa tämän uuden, valtakuntaa puolustavan aseman ilmaantumista seuraavan tilanteen edellyttämän käskynjaon. Iso-Kani sai yllättäen, aiemmasta miinanpolkijastatuksestaan huolimatta aseman ja... oman kännykän, vaikkka DNA ja Elisa varmasti olivat jo down... Ehkä Sonera i Sverige vielä toimii... Tarina alkoi mennä hieman sekavaksi, mutta AaPo-aamutoivotus kolautti "todellisuuden" tyynylle, vai kolauttiko...? Joka tapauksessa hyvin elävästi jokaisen eletyn sekunnin ja minuutin eletty tarina jäi reseptorien haltuun pysyvästi. Toki tarinassa oli tätäkin enemmän tapahtumia, mutta niiden esittäminen aivosähköjärjestelmän muistista tähän on lähes mahdotonta. Kuinka monta toista elämää tallennammekaan toiseen tietoisuuteen...? Sielläkin voi elää, toivottavasti taas pian ikuista kesää....

Iso-Kani, isänmaan unen kohtalonhetkillä...

Karhunpoika sairastaa, häntä karttakaamme...?;)

Oi!

Toisinaan lähes amatöörinen mediakani ajautuu pyytämättäänkin tuottamaan 4K-tasoista fiktiota, jossa vauhtia ja vaarallisia tilanteita on tarjolla enemmän kuin muistiin mahtuu. Sekvenssejä, joissa laiskanpulskea elämänmeno vaihtuu olemassaolon kannalta epätasaiseksi kilpajuoksuksi kohti digitaalisen kukonlaulun armahtavaa kiekaisua. Kyseessä on siis juonellisesti salakavalasti etenevä kokoyön spektaakkeli, jossa draaman koko kirjo on katettuna ennalta määrämittaamattomaan kestoon. Yleensä tuotantokausi ja esitys päättyvät pimeinä myöhäisaamuyön tunteina, jolloin palautuminen pimeän esityspaikan aulaan on hyvin herättävä kokemus...;)

Nämä 210 asteen kulmalla tallennetut otoksen olisivat toki aivan varteenotettavia tuotoksia hoikkia patsaita jaettaessa, mutta ongelman muodostaa herkkien reseptoritallentimien yhteensopivuusongelmat digitaalisten tallennuslaatikoiden kanssa! Valmista materiaalia ei voi siis millään tavalla siirtää aivosähkövirrasta vaihtovirralla toimivien laitteiden lukupäille.

Joten kuvailenpa lyhyesti edellistä jaksoa. Kokoyön esitys jakautui klassisesti muutamaan osaan, eli aluksi kanit tai mahdollisesti rehevämmätkin kädelliset nauttivat harvinaisen laajakulmaisista maisemista maaseudulla ja sen perään metsässä. Tämän jälkeen metsävaellus alkoi muuttua ahdistavaksi, koska kunkku, Otso, alkoi ahdistella kyseistä joukkoa. Perinteiseen tapaan joukko pääsi turvaan, tosin harventuen joka sekvenssillä mesikämmenien lempeissä syleilyissä. Korpivaellus jatkui tovin jos toisenkin, kunnes ryhmä oli jo syöty lähes olemattomiin. Tässä vaiheessa yönäytös oli jo lähellä vapauttavaa pelastuspistettä, kun jokunen onneton pitkäkorva löysi Isokanin kansanauton keskeltä metsää. Isokani astui ratin taakse, valmiina starttaamaan ja ilmeisesti tunnistamaton kaniveli avasi sivuoven, jolloin lähes "deepbluesea"-nopeuteen yltynyt otso nappasi kaverin kuollettavaan syleilyynsä. Samalla sekunnilla otso iski Isokaniin kiinni torahampaansa ja usean sentin mittaiset kyntensä......... Tässä kohdassa todellisuus vaihtui aamuyön sumuksi ja Isokani heräsi, ilmeisesti vallitsevaan miljööseen... Auts, taas tuntui aika pahalta...;)

Isokani