Synkät pilvet kanimaan päällä...

Jep!
Olisi helppo juuri tässä ja nyt siteerata tuntematonta, tuotoksensa jo blogistaniasta tuhonnutta kirjoittelijaa  tekstillään: "Surullisuuden syövereistä, murheellisen mielen matalikoista, sieltä ei nousta!" Mutten viitsisi lähteä niille linjoille enää. 


Synkät pilvet lipuivat hetki sitten kanimaan päälle, sopivasti juurikin viimeisimmän traagisen kanitarinan loppuhuipentuman lavasteiksi. Iso-Kani on taas työntänyt päänsä väärään koloon...;) Aiemmin kuvailtu suloinen inkiväärityttökani muodostikin yhteyden Sokerivuoren rikkaan kanin vakoilujärjestelmän kautta ja vastasi viestiini. Hetken aikaa kaikki näytti erittäin valoisalta ja odotus vei yöunetkin kokonaan mennessään. Edes päivällä ei uni tullut silmään. Viesti oli neuraalin lupaileva, mutta siihen oli syynsä taustalla. Inkiväärikanikin halusi aivosolujen lataamossa jonakin päivänä vaihtaa pari sanaa. Iso-Kanin mielikuvitushan on sitä luokkaa, että se on luonut paitsi koko maailmansa, myös pari muuta pientä asiaa, joista osa on osoittautunut vallan muuksi kuin olen luullut. Mitäpä muuta voisi odottaa kirjoittelijalta, joka porkkanamehuissaan kirjoittelee itsestään kolmannessa persoonassa, kuin Caesar ikään ;)


Kuitenkin tämän murhenäytelmän loppu oli yhdistelmä komediaa ja tragediaa. Kani oli lähes sattumalta otollisella paikalla porkkanoineen, kun kaikki epätodennäköisyydet toteutuivat ja inkiväärikani ilmaantui yllättäen tapahtumapaikalle. Mikä on todennäköisyys sille, että menee hoitamaan porkkana-asioitaan johonkin tiettyyn pisteeseen, ehkä salaa toivoen juuri yhden niistä lukuisista kanimaan kaukoasukeista osuvan paikalla, ja sitten tämä tupsahtaa kolosta maan pinnalle? Tässä vaiheessa synkät pilvet olivat oikealla paikalla ylläni, kun samalla tupsahti esiin myös eksoottinen poikakani. Ja kaikki porkkanat olivat samassa ostoskassissa! Ehkäpä tämä asia oli se parin sanan vaihtamisen syy. Hmm, ehkä tämä olisi jo riittänyt, mutta Iso-Kani päätti todellakin itse naulata viimeisen naulan arkkuunsa tässäkin tarinassa ja kiiruhti tyttökanin perään. Pakkohan asia oli selvittää, vaikka tilanne oli todella absurdi... Porkkanakassin jakaneet kanit ehkä molemmat hieman yllättyivät, kun Iso-Kani koukkasi toisen eteen, esitteli itsensä melko epämääräisesti, mutta mahdollisesti asiat kokoavasti... ja kysyi inkiväärityttökanilta jakavatko he kolon. Lyhyt vastaus kertoi, kyllä. Taas vietiin Iso-Kania kuin pässiä kastrointilenkissä, ja hihnan pää oli omassa kädessä...;) 


Loppuun voisi siteerata alun mestarikynäilijää, joka on toki Iso-Kanin hengenheimolainen, onhan viimeksi mainittu megasäätäjä; molemmat alojensa mestareita siis. Siteeraus olisi mennyt: "Nyt olen siitä varma... Nyt tiedän, että kaukana lopussa, sinä päivänä kuolen yksin!" Mutten viitsisi varsinkaan tälle linjalle lähteä, uudelleen. Koska uusi säätö odottaa jo kulman takana, en iske kirvestäni kiveen, vaan jatkan ladun vetämistä umpihankeen, koko kesän. 


t: Iso   


PS: Koska Iso-Kani on nykyisin kuntourheilija, hapokkaaltakin reissulta palautuminen tapahtuu  sopivasti. Niinpä viimeinenkin tekninen tyrmäys on viiden minuutin jälkikirjoituksen myötä lähes unohtunut... Silti mielessä pyörii kysymys: kuinkahan monesta kohtalon niskalaukauksesta pitää vielä palautua, sanotaanko vaikkapa tämän mielikuvitusmaailman latausten kuluessa ja joskus päättyessä?